Tulipahan eilen käytyä tekemässä jonkunlaista lapsen tapaamissopimusta, kun entistä ei ollu enää voimassa. Tästä käynnistä johtuen ja asioiden muhittua päässä yön yli tuli tän päivän koulutuksessa tarve purkaa ajatuksia paperille, josta nyt siirrän ne tänne blogiin.
Mitä tehdä, kun toinen osapuoli ei näe lapsen ongelmia ja tuen tarvetta? Mitä tehdä, kun toinen osapuoli ei kunnioita toista vanhempaa? Mitä tehdä, kun yhteistyö ei vaan toisen osapuolen kanssa toimi?
Kun kommunikaatio ei vaan pelaa ja kun kasvatusnäkemykset on niin ristiriidassa, että toinen puhuu aidasta ja toinen soutuveneestä. Eikä samaa näkemystä tunnu löytyvän mihinkään. Kun kirjallinen tapaamissopimuskaan ei takaa tapaamispäivien ja kellonaikojen toteutumista. Kun toinen vaatii joustoa molemmin puolin ja jäät itte ihmettelemään, että missä se joustaminen sinun suuntaan olikaan. Entäs, kun toinen osapuoli on niin hyvä puhumaan, että myis vaikka pimeyttä säkissä. Kun itte tiedät miten asiat on ja toinen kirkkain silmin väittää muuta, eikä auttavat tahot tiedä mitä uskoa. Kun eihän heillä oo aikaa käydä läpi ja lukea jokaista riitasta viestikeskustelua, josta sais hyvän kokonaiskuvan.
Tai kun mikään mitä ehdotetaan ei kelpaa, vaan toisen osapuolen on lopulta kuitenkin saatava se viimenen sana! Entä, kun on taas riidelty ja tapeltu ja sinut on haukuttu ja vanhemmuuden taidot kyseenalaistettu, etkä voi huutaa toiselle osapuolelle, että haista sinä paska ja pakene vuorille! Vaan nielet kaiken kiltisti kerta toisensa perään, kun yrität olla se viisaampi ja aikuisempi. Joskus, tai aika useinkin viime päivinä oon miettiny, että miten helvetissä tässä nyt pitäs luovia oikein. Kuitenkaan en ole missään vaiheessa isää ja poikaa kieltänyt tapaamasta toisiaan tai yrittänyt erottaa. Sellaiseksi se kuitenkin jostain syystä tuntuu kääntyvän toisen osapuolen puheissa kovin usein, kun käydään keskustelua tapaamisista.
Kaiken tapaamisluovimisten keskellä yritän hoitaa työni ja ajaa pojan oikeuksia, sekä pitää huolta parisuhteesta, jossa molemmat on viime aikoina venyny ja paukkunu vuoden edestä. Kavereitakin olis toki hyvä tavata. Tänään kuitenkin lopulta kamelin selän katkas se, että kissa oli käyny pissimässä avopuolison kaappiin (TAAS) ja asiasta huomautin. Itte kylläkin olin jättäny makkarin oven auki, kun sinne menin puhelimeen puhumaan. Pari ärähdystä puolin ja toisin, makkarin ovi kiinni, itkua, kotitöitä hiljaisuudessa. Hiljaisuutta kesti melkein neljä tuntia, kunnes molemmat oli ottaneet torkut sekä rauhottunu ja kömmin toisen viereen sänkyyn. Anteeks pyydettiin puolin ja toisin.
Tää siis oli meidän ensimmäinen ns. riita reilu vuoden yhsdessäolon aikana. Mut entä, kun tästä haastavasta yhteishuoltajuudesta johtuen takaraivossa kolkuttelee joskus enemmän ja joskus vähemmän pelko siitä, että toinen ei jaksakkaan tätä, eikä halua tätä ja että jos tuo toinen lähteekin. Koska tää nyt vaan on tämmöstä maanpäällistä helvettiä ainakin kerran viikkoon. Jatkunu jo kolme vuotta mokoma kiirastuli. Miten voi vaatia toista pysymään vierellä ja jaksamaan jos ei itekkään aina jaksa uskoa asioiden helpottuvan, kun poika kasvaa? Myönnän sen, että oon ollu täysi persreikä itte viime aikoina kotona. Jurotan ja pinna on kireellä, heti kotiin tullessa töistä. Tunne on välillä, kun olis tikittävä aikapommi. Valkotakkiset meille tilattas heti jos lähtisin tonne parvekkeelle huutamaan. Uuvuttaa vaan välillä niin hitokseen. Ehkä kumminkin pusu ja hei rakas, toimis kotiin tullessa paremmin.
Jos jotain positiivista.. Onhan tuo lapsi 13 vuoden päästä 18.. Sit loppuuu riidat tapaamisista ja elatusmaksuista 😀 Toki jos poika yläaste-iäsä päättää haluavansa isälleen asumaan, suotakoon se pojalle. Mutta siihen asti lapsi on ja pysyy kirjoilla ja asumassa mun ja isäpuolensa luona!
Hyvää yötä, onni myötä!
<3 Heidi