Jokainenhan tietää sen täydellisen perinteisen joulutortun luumuhillolla.
Yhtenä päivänä leivottiin pojan kanssa siis joulutorttuja omenakanelimarmeladilla. Yritin hälle näyttää miten perinteinen tähti tehdään. Pari kappaletta hän niitä teki mun ohjaamana, mutta sitten ei enää jaksanu siihen keskttyä vaan alko taittelemaan sakaroita oman mielensä mukaan.
Kesken muotoilun poika kysy multa:” Äiti, ethän sinä suutu kun teen tämännäköisiä?” Multa meinas päästä itku. Siinä paikassa pysähdyin miettimään, että oonko todellakin niin perfektionisti ja kontrollifriikki, et torttujenkin pitää näyttää just siltä miltä ne on AINA näyttäneet. Millä oikeudella miä sanelen ja määrään miltä sen tortun pitää näyttää. Siitä seuraava ajatus oli, et teenkö miä samalla tavalla kun askarrellaan. Että kuvittelen pojan askartelevan, mut lopulta sanelen ja teenkin itte, koska mulla on just se tietty kuva mimmonen lopputuloksesta pitää tulla. Ei enempää eikä vähempää erinäkönen. Tukahdutanko lapsen luovuuden ja innon hönkimällä päälle, että annappas kun äiti nyt näyttää! Ja jos ei onnistukkaan niin lannistan toista hönkimällä lisää päälle, että eiei kun kato teet näin niinkun äiti tekee! Ja sit ihmettelen miksi poika hermostuu ja luovuttaa kesken askartelun.
On sentään kyse tavallaan VAAN luovuudesta ja mielikuvituksen käytöstä, eikä suinkaan esimerkiks liikennesäännöistä, joita pitää opetella, kerrata ja todellakin noudattaa. Eihän luovuuden käytössä tämmösessä tilanteessa ketään satu tai aiheudu haittaa/vaaraa muille. Eihän mun avopuolisokaan tuu mulle sanomaan, että ethän siä nyt noin voi leikata tai tehdä tommosta villasukkaa tai ethän siä nyt vielä voi laittaa joulukoristeita. Ei mun avopuoliso rajota mun luovuutta, intoa ja mielikuvitusta. Miks miä niin helposti teen sitä omalle lapselleni toisinaan. Kyllähän meillä poika saa kaikki pahvilaatikot käyttöönsä tuunattavaks, hän saa sakset sillon kun niitä pyytää ja saa leikellä ja silputa vaikka mainospostia jos haluaa ja sekotella maaleja testaten mitä väriyhdistelmiä niistä tulee. Ja pojalla on siis oma askartelutarvikelaatikko, jolle saa mennä kun haluaa, ja mulla on sitten oma laatikko. Mutta esim. mun laatikolle mennessä se oon miä joka sanelee mitä ja miten tehdään. Mitä jos seuraavalla kerralla antaskin pojan ottaa ohjat käsiinsä ja pyytäis häntä kertomaan mitä äitin pitää tehdä? Tuskin olis mikään maailmanloppu. Aika moni on mulle muihin asioihin liittyen sanonu, että mitä jos kokeilisit päästää naruista irti välillä. Tästähän olis hyvä alottaa harjottelemaan, eikö?
Tänään tehtiin joulutorttuja luumumarmeladilla, siellä on se yks äitin oma tähtitorttu ihan tätä blogikirjotusta varten ja loput sai improvisoida poika.
Olisittepa nähneet ne onnesta loistavat silmät ja keittiöstä kantautuvan pojan kikatuksen. Millon oli linnunpesä, millon ruusu, kukka, vene tai maja. Ja kun tortut oli paistettu, poika ruokapöydästä tullessaan totesi:” Kato äiti, tuolla on ne ihan mun itte tekemät tortut nyt valmiit!”.
<3 Heidi