En unissanikaan kuvitellut, että joku päivä tultas opettelemaan kuvatuen käyttöä tai että edes sitä tarvittas. En kyllä osannu kuvitella sitä epilepsiaakaan pojalle. Poika siirtyi kesäkuussa perhepäivähoitajalta päiväkotiin. Ryhmäkoko suureni huomattavasti, eikä aikuinen ollutkaan enää saatavilla pelkästään hänelle. Päiväkodin maailma olikin aivan erilaista, kun perhepäivähoidossa. Onneks poika viihtyy päiväkodissa.
Kesästä lähtien meillä on huomattu, että pojalla on ongelmia keskittymisessä, asioiden alottamisessa ja ajoittain loppuun tekemisessä. Pettymyksien sietäminen on pojalle hankalaa, hän on hyvin tarkka annetuista lupauksista. Hän pahoittaa hyvin helposti mielensä, mikä sitten näkyy itkuherkkyytenä. Tunteiden säätely on myös hankalaa, hän on hyvin spontaani ja se miten muita ihmisiä lähestytään ja miten tietyissä tilanteissa käyttäydytään vaatii työstämistä. Toisaalta hän on hyvin empaattinen, vilpitön ja huolehtivainen, sekä kohtelias. Samat asiat on huomattu myös päiväkodissa. Pojalla oli myös tavattoman huono itsetunto aiemmin ja koki, ettei osaa mitään eikä pysty mihinkään. Onneks itsetunto on parantunu huomattavasti!
Ohella on huomattu, että poika on hyvin huomionhakuinen. Kotona tilanne on se, että hän haluaisi jatkuvasti aikuisen seuraa, etenkin jos leikkikaveria samanikäisestä ei ole saatavilla. Omahuoneleikit hän kokee rangaistuksena, leikit sujuvat paremmin jos hän saa tehdä sen olohuoneessa aikuisen lähellä. Toisina päivinä en saa nousta edes tuolilta, kun hän jo kysyy minne menet. Jos ovi käy tai en oo näkyvissä niin heti kuuluu huuto:”Äiti missä olet?” Se, että miä lähen iltavuoroon on maailman loppu ja kotiin saattaa jäädä itkuinen viisvuotias. Läheisyyttä ja hellyyttä hän hakee meiltä molemmilta, multa ja isäpuoleltaan. Ja sitä hän myös saa. Hän varmistelee, että rakastetaanhan häntä ja missä hänen pusut ja halit on jos jompi kumpi on lähdösä johonkin. Hyvin usein molemmat meistä kertoo pojalle, että häntä rakastetaan. Joskus montamontamonta kertaa päivässä.
Pojan keskittyminen herpaantuu helposti ja hänet pitää usein palauttaa takaisin tekemänsä asian pariin. Etenkin siirtymätilanteissa asia on haastava. Spontaanit tapahtumat sekottaa pojan pasmat täysin. Heti aamusta pojalle on kerrottava mitä päivän aikana tapahtuu, samoin päiväkodissa on kerrottava päiväohjelma tarkkaan aamupiirillä. Häntä on valmistettava tulevaan tapahtumaan hyvissä ajoin, että hän ehtii valmistautua niihin. Päiväkodissa huomattiin kuvatuen helpottavan pojan toimimista, hän omaehtoisesti otti kuvakortit mukaan toimintaansa. Tuetun varhaiskasvatusssuunnitelman teossa todettiin, että on hyvä ottaa kuvatuki myös kodin arkeen.
Sitähän sitten lähdettiin surffaamaan Papunetin saloihin; http://papunet.net/materiaalia Sieltä etittiin yhesä pojan kanssa kuvia. Tulostettiin niitä, väritin ne ja lopulta teippailin meidän seinille. Päiväkodissa kuvatuen käyttäminen on tietysti hoitajille osa päivittäistä rutiinia. Mulle se on kyllä vähän hankalaa. Meillä kuvat lähinnä muistuttaa käsien pesusta, valojen sammuttamisesta, oven sulkemisesta ja niin edelleen.
Pöytään on liimattu kuva ruoasta ja syömisestä ja, että syömisen jälkeen astiat viedään pöydästä pois. Kylppärin oven vieressä on kuva lampusta, että muistaa sammuttaa valot, kuva hiustenpesusta, kynsien leikkuusta ja hampaiden pesusta. Eteisessä on esim. kuvat siitä mitä vaatetta pitää olla päällä, kun lähtee ulos vaikka talvella.
Myös erilaisista tunnetiloista on kuvat. Kun näkee kuvasta ilmeen on helppo näyttää miltä itsestä tuntuu ja näin yhteistuumin löydetään ilmeelle sanallinen vastine.
Myös kehut, varotukset ja kiellot on helpompi ymmärtää, kun siihen liittää oikeanvärisen ympyrän. En osaa sanoo tässä kohtaa vielä, onko nää helpottanut meidän arjen sujuvuutta. Ehkä niin, ettei kaikesta tarviikkaan enää joka kerta muistuttaa. Näin poikaa ei rassaa jatkuva muistuttelu ja jankkaaminen, jolloin hermotkin menee harvemmin. Mut sitten on niitä huonompiakin päiviä olemassa, kun ei auta kuvat eikä puheet. Niitä on yleensä sillon, kun hän tulee isän luota kotiin.
Tässä kohtaa ei pystytä sanomaan johtuuko edellämainitut haasteet epilepsiasta, lääkityksestä vai onko mahdollisesti muu syy kyseessä. Epilepsialääkitystä puretaan parhaillaan. 5-vuotis neuvolassa sanottiin, ettei neuvolan täti olis osannu epäillä mitään ellei palautetta olis tullu päiväkodista hänelle, niin hyvin poika keskittyi kahden kesken tehtäviin. Noh sillon ei ollukkaan muita häiriötekijöitä ja poikahan sai aikuisen huomion ihan itelleen. Joskus tunnen itteni ihan natsimutsiks, kun poika harjottelee omahuoneaikaa ja hän käyttääkin ajan huutamiseen, itkemiseen ja yrittää kaikilla mahdollisilla tavoilla saada meidät muuttamaan mieltämme, ettei tarttis omassa huoneessa leikkiä yksin. Vaikka leikkiminen taatusti olis kivempaa. Hommattiin jopa munakello, jonka soidessa voi sitten omahuoneleikit siirtää aikuisten luo. Sehän meni sit soiihen, et hän tuijottaa kelloa ja oottaa millon se soi 😀 Ulkona kaverin kanssa äidintarve sitten unohtuu kyllä ja kaikki sujuu kohtuu mallikkaasti leikkiessä. Ja kyse ei oo siitä, että ei haluttas pojan kanssa olla. Me tehdään vaikka mitä yhdessä ja vietetään paljonkin aikaa perheenä. Kuka tahansa saa tulla kokeilemaan meille mitä elämä on, kun 23kg poikaa roikkuu jalassa ja huutaa:” Älä äiti lähde töihin!!!” tai seuraa 24/7 perässä jopa vessan ovenkin taakse.
Vasta tuossa muutama päivä sitten sain palautetta, että miten voin päästää 5-vuotiaan pojan yksin ulos. Hyvin, vaikka se multakin vaati aikamoista työtä katkasta napanuoraa! Parvekkeen ovi ja ikkuna on aina raollaan, että kuulen jos pojalla on asiaa. Eilen viimeks avopuoliso istu pipo päässä, ku muka sen takia paleli sisällä 😉 Ja hyvin hän tietää mihin tulla huutamaan kun asiaa on. Pojalla on aina kaveri ulkona, hän ei oo siellä yksin. Ja kaiken lisäks juoksen 10 min välein vahtaamassa, että kaikki on hyvin. Pojalle se on tehny äärettömän hyvää, että saa olla ulkona ilman vieressä mäkättävää äitiä 😉 itseluottamus ja uskallus on kasvanu, sosiaaliset taidot on kehittyny ja poika kokee, että äiti myös luottaa häneen. Ja myös miä koen, että pystyn luottamaan poikaan. Meillä on selkeät ohjeet ja rajat pihalla olemiselle. Eikä tähän mennessä oo tarvinnu hakea poikaa kyliltä eikä hälytellä poliisipartioita ettimään, eikä auton allekkaan o jääny. Aina on poika joko näkyvissä tai kuultavissa.
Tällä hetkellä meillä odotetaan Kelan päätöstä Laku-kuntoutuksesta;http://www.kela.fi/kehittamistoiminta_lasten-perhekuntoutus mutta jos sinne ei päästä niin sitte edetään perheneuvolan tuella. Koska kun epilepsialääkitys kun on purettu joulukuussa, ei meillä oo enää hoitosuhdetta lasten neurologian poliklinikalle mistä neuvoja/apua hakea, niin ne on saatava muualta. Ja onneks asioihin tartutaan jo näin varhaisessa vaiheessa, ettei sitte koulun alettua aleta ihmettelemään, että mitäs nyt tehhään..
Ajoittain arki on haastavaa ja uuvuttavaa, mut parhaimmillaan se on antoisaa, aktiivista, rakkaudentäytteistä, yhdessä tekemistä, nauramista, hassuttelua, hulluttelua, halauksia, suukkoja, uuden opettelua, hellyyttä, kauniita sanoja ja välittämistä <3
Ihanaa viikkoa!
<3 Heidi