Siis joo… Sainpa tuossa päivänä eräänä kerrassaan mahtavan idean omasta mielestäni, kuten yleensä muutenkin mun ideat on niin loistavia 😀 Kattelin ulkona olevaa lumisadetta ja lumimäärää. Ja ihan kesken ulkoilun poikaa hakiessa päiväkodista se iski ekan kerran! Seuraavan kerran se tuli keittiön pöydän ääressä. Joku mielenhäiriö sen oli pakko olla, koska en oo tehny sitä 18 vuoteen. Viimeks oon tehny sitä ala-asteen kuudennella – nimittäin hiihtäny. Jostain se vaan tuli ja kun se tuli, ei sitä ajatusta enää voinu pysäyttää. Halusin just siltä seisomalta sukset, halusin hiihtämään! Ja jos miä jotain päätän niin sitä on ainakin pakko kokeilla, vaikka idea tuntuis kuinka tyhmältä tai huonolta. Ja ottaen vielä huomioon sen, että en todellakaan oo talvi-ihminen, niin mun vapaaehtonen hiihtäminen on ihme. Mutta pitäähän mun toki itte kans hiihtää jos meinaan joskus pojan siihen opettaa 😀 se se vasta tuleeki olee hurrrrjan fantastista puuhaa 😀
Ja eikun tuumasta toimeen. Koska pienempiä sisaruksia mulla on niin monta, käännyin suoraan whatsappissa perhekeskustelun puoleen ja kyselin löytyskö keltään joutilaita suksia ja monoja. Kuulemma porukoiden kellarissa olis monoja ja suksia, että sieltä vaan valkkaamaan. Tänään sitten aamuvuoron jälkeen menin porukoille isänpäiväkahveille etukäteen ja pikkusiskon kanssa lähin penkomaan kellaria. Sieltä löyty sukset, monot ja sauvat. Sauvoista en kyllä o varma, et onko ihan oikeen kokoset, ehkä vähä liian pitkät. Muutamaan otteeseen sieltä kuulu porukoiden suusta, että suksi kuuseen 😀 ja vähän muuallekkin 😀
Nohevana palasin suksien ja sauvojen kanssa kotiin puoli kuuden maissa. Ja eiköhän se heti pitäny päästä hiihtämään. Vaikka vihaan pimeellä ulkoilua. Sujuvasti monot jalkaan, sukset ja sauvat kainaloon ja menoks.
Tallustelin käytännössä takapihalla olevalle pururadalle.
Piti välissä vakuutella ittelleni ettei se nyt niin vaikeeta voi olla. Varmasti helpompaa kun luistelu. Ja kun on pimeetä niin ei kukaan kumminkaan nää. Noh, miten meni noin niinku omasta mielestä? Luistelu on helpompaa, sanonpa vaan.
Mut menihän se. Heti ekojen työntöjen jälkeen ajattelin, että kuolen. Aivan varmasti kädet irtoo ennen ekaa kilometriä. Onpa kiva sit jonkun vastaantulijan kattoo, että missäs ton kädet on. Tai jos ei ne satu irtoomaan niin pumppu ainakin pettää tai happi loppuu, että suoraan saa ambulanssia soittaa keskelle mettää. Ja tekniikkaa ei ollu niin minkäänlaista. Hiihdin huonommin, kun se pikkupoika, jonka ohitin ladulla säälittävästi räpiköiden. Miä en ymmärrä miten se näyttää niin vaivattomalta muiden tekemänä. Kuuluuko niiden suksien lipsuu niin paljon vai onko mun tekniikka huono vai pidossa vikaa? Vai ihan olemattomat lihakset ja kehonhallinta? Varmaan kaikkia noita. Kumminkin viiden kilometrin jälkeen mulla oli vielä kädet jäljellä, eläköön!! Eikä pumppukaan tiltannu ja henkikin kulki. Eikä ees ollu räkä poskella niinku telkkarissa näkee hiihtäjillä joskus 😀 Kolmesti kaatusin, kun sukset meni solmuun. Mutta en kyllä kehtaa edes kertoo kuinka paljon mielessäni kirosin hiihtolenkin aikana. Kuitenkin jollain sadistisella tavalla nautin hommasta 😀
Jos ei huomenna muualle koske niin ainakin niska voi olla jumissa, kun koko ajan piti keskittyä pitämään asento hyvänä ja hartiat mahdollisimman rentona. Mikäli huomenna meen hiihtämään, teen sen aivan varmasti taas pimeessä 😀 Ettei kukaan vaan nää. Kotiin tullessa taisin avopuolisolle heittää, että onneks tiistaina sataa vettä 😀 Mutta näin suihkussa käyneenä, viltin alla ja teemuki vieressä, ei ajatus hiihtämisestä huomennakin tunnu yhtään pahalta 🙂 Vaikka vasemmassa kantapäässä on muistona rakkula jo nyt 😀 Mutta oon ylpee itestäni! Miä kumminkin hiihdin – tai jotain sen tapasta, reilu 5km 🙂
Nautinnollista lauantai-iltaa kaikille!
<3 Heidi